Mynämäen seurakunnan diakoniatyöhön on viimeisen reilun kahden vuoden aikana mahtunut muutos jos toinenkin. Kun keväällä 2018 istuin mielenterveyskuntoutujien kanssa pitämässä ensimmäistä ryhmää Kanttorilassa maaliämpäreiden keskellä, en olisi voinut kuvitellakaan, mikä siunaus uusi toimitila diakoniatyölle olisi.
Tila kunnostettiin vapaaehtoisvoimin, sisustettiin mukavaksi ja seinälle tuli teksti: In this house We are real, We make mistakes, We say I’m sorry, We give second chances, We have fun, We give hugs, we forgive, we do really loud, We are patient. We love. Teksti kuvaa tapaamme toimia tilassa. Kanttorilaan siirtyi diakoniatyön erityisalat ja oma toimistoni. Olin kertakaikkisen onnellinen, kun sain ison työtilan, johon mahtui sohva ja nojatuoli, eli oli mahdollista kohdata asiakkaita rennommin kuin työpöydän takaa. Uuden tilan myötä huomasin, että Kanttorilassa alkoi poiketa ihmisiä ilman sen kummallisempaa asiaa. Vaikka olin ainoa työntekijä tilassa, oli harvassa ne aamut, kun istuin yksin juomassa aamukahvia.
Vuoden 2019 alussa liityimme mukaan Operaatio ruokakassin jäseneksi. Jo helmikuun alussa pidimme ensimmäiset Ruokatreffit. Pohdimme toiminnan nimeä pitkään, sillä ajatuksena oli järjestää kohtaavaa toimintaa, jossa tarjotaan moniammatillista palveluohjausta ja ruoka-apua. Ruokatreffit olivat ensimmäinen kerta, kun kutsuin vapaaehtoisia tekemään kohtaavaa asiakastyötä. Aiemmin meillä Mynämäessä vapaaehtoiset olivat huolehtineet muun muassa kahvituksista, mutta eivät vielä kertaakaan tehneet työtä suoraan asiakkaiden kanssa. Positiivisena yllätyksenä meille tuli uusia ja innokkaita vapaaehtoisia, joista osa oli kuntouttavassa työtoiminnassa.
Kohtasimme haasteellisessa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Monet tulivat aluksi paikalle pää painuksissa, ehkä tuntien jopa häpeää omasta tilanteestaan. Nopeasti huomasimme, että nuo samat ihmiset lähtivät pois tilasta hymyillen ja kiittäen. Aito, lämmin ja välitön kohtaaminen alkoi vaikuttaa. Moni alkoi pohtia olisiko minulle tarvetta vapaaehtoisena. Kynnys avunsaajasta auttajaksi tehtiin mahdollisimman matalaksi.
Kuullessani Realismi ja Toivo -hankkeesta, halusin lähteä kehittämään diakoniatyön vapaaehtoistoimintaa. Ensimmäisellä kokoontumiskerralla saimme mukaamme lappuja, joihin oli kirjoitettu ajatuksia toiminnastamme. Monessa oli positiivista palautetta, mutta muutamassa lapussa oli myös kehittämistehtävä. Näiden palautteiden kanssa lähdimme työstämään toimintaa. Miten liittäisimme oman toimintamme osaksi jumalanpalveluselämää?
Lähdimme pohtimaan omaa työkenttää suhteessa asiakkaisiin. Ovatko painopisteet oikeita? Mitä pitäisi lisätä? Mitä voisimme vähentää? Totesimme, että meillä käy Ruokatreffeillä paljon ihmisiä, joilla on päihderiippuvuus. Näille ihmisille me emme tarjoa mitään. Istuimme vapaaehtoisten kanssa pohtimaan, miten tämä asiakasryhmä – vapaaehtoiset ja jumalanpalveluselämä – liitettäisiin yhteen ja siitä pohdinnasta syntyi Askel -matalan kynnyksen kohtaamispaikka mielenterveys- ja päihdekuntoutujille.
Markkinoimme toimintaa seuraavasti: Ensimmäisen askeleen ottaminen on vaikeinta – ota ensimmäinen askel ja saavu Askel-ryhmään. Askeleessa meillä on vapaaehtoisia kohtaamassa asiakkaita, tekemässä ruokaa, huolehtimassa hartauselämästä. Itse olen paikalla ja autan virallisten asioiden kanssa. Saimme hienon ryhmän jo heti ensimmäiseen Askel-tapaamiseen. Meillä kaikki ihmiset kohdataan. Kokoonnumme saman pöydän äärelle hartauteen ja ruokailuun. Moni jää viettämään aikaa tämän yhteisen pöydän äärelle, vaikka olisi mahdollista siirtyä muihinkin tiloihin. Myös nuoremmat löysivät Askel-ryhmän.
On hienoa huomata muutos ihmisissä. Ensin tulet ja osallistut toimintaan kuuntelijana ja seuraavassa hetkessä kuin huomaamatta oletkin mukana osallistumassa ja tekemässä töitä ryhmässä. Mielestäni jokainen ihminen haluaa olla tärkeä ja tarpeellinen – siihen pyrimme toiminnassa. Itse työntekijänä minulla on vastuu toiminnasta ja vastuu vapaaehtoisista, mutta toimintani on muuttanut luonnetta ja nykyään olen paljon sivussa. Meillä on hienoja vapaaehtoisia, jotka vastaavat hartaudesta ja virsien laulattamisesta. Toiset vapaaehtoiset taas juttelevat ja huomaavat jokaisen. Tupakkapaikalla käydään varmaan henkevimmät keskustelut. Eräs ryhmässä käyvä nainen sanoitti tilaa; tämähän on kuin aikuisille suunnattu nuorisotila. Tänne on aina niin mukava tulla.
Vapaaehtoiset ovat sitoutuneita. Nyt aloitamme Pilke-koulutuksen, jonka tarkoituksena on aloittaa oma ryhmä ikääntyneille päihdeongelmaisille. Tuo ryhmä toteutuu yhteistyössä Mynämäen kunnan ja Perusturvakuntayhtymä Akselin kanssa. Voin vain kiittää molempia näitä hyvästä yhteistyöstä, samoin kuin paikallisia yrityksiä ja yhdistyksiä, jotka tukevat toimintaamme monin eri tavoin.
Vapaaehtoisille aloitimme syyskuussa 2020 kerran kuukaudessa pidettävät iltapalat, jossa vapaaehtoiset saavat olla huomion keskipisteenä, voivat saada vertaistukea ja vaihtaa kuulumisia. Tämä toiminta käynnistyy yhteistyössä Operaatio Ruokakassin kanssa.
Realismi ja Toivo hankkeen kautta on tullut todeksi virren sanat ”yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee” Ennen hanketta meillä on ollut hyvät yhteistyökuviot, mutta hankkeen myötä olemme yhteistyössä pystyneet saamaan aikaan enemmän ja parempaa. Kun meillä on ollut intoa toteuttaa toimintaa, mutta resursseja on puuttunut, on löytynyt tahoja, jotka lähtevät mukaan sekä suunnittelemaan että toteuttamaan toimintaa.
Niin ja vielä siitä uudesta työhuoneesta, josta kerroin olevani onnellinen. Sittemmin olen siirtänyt työpöytäni pieneen varastotilaan ja tehnyt siitä työhuoneen. Nyt olen onnellinen siitä, että niin monet ihmiset ovat löytäneet Kanttorilaan ja siksi suuri työhuone kävi ahtaaksi ja saimme tehdä siitä kokoontumistilan.
Sanna Jalonen, diakoniatyöntekijä, Mynämäen seurakunta
Kuva: Mynämäen seurakunnan Realismi ja toivo työpajassa Anna-Liisa Hyrsky-Heikkilä (oik.) ja Jenni Urponen suunnittelevat yhdessä vapaaehtoistoimintaa. Kuva Minna Törrönen.
Katso video Yhteisödiakoniaa ja vapaaehtoistoimintaa Mynämäen seurakunnassa
Realismi ja toivo: seurakunnat muutoksessa -hankkeessa kahdeksantoista Turun arkkihiippakunnan seurakuntaa etsii kokeilemalla uutta toimintakulttuuria, jossa seurakuntalaisen osallisuus ja vapaaehtoisuus vahvistuvat.