Juuriltani itäsuomalaisena hämmästelen varsinaissuomalaisia kirkkoja, niiden historian määrää, pituutta ja leveyttä. Itärajallakin on melko vanhoja kirkkoja, mutta usein ne ovat satoja vuosia nuorempia, nälkävuosina rakennettuja.
Minua liikuttaa se voima, millä vanhojen kirkkojen seinissä on läsnä menneitten sukupolvien usko ja rukoukset.
Tähän ajatukseen liittyy myös se kollega, joka kertoi kokoavansa nuoria mielellään kotikirkkoon. Siellä hän kehottaa nuoria katselemaan jyhkeitä seiniä ja miettimään, mitä kaikkea kirkko on omalta paikaltaan ehtinyt todistaa.
Että ennenkin näillä main on tulevaisuus voinut näyttää hämärältä. On ollut sotia, huolia, väkivaltaa. Silti on menty eteenpäin. Ennenkin näillä main on rakastuttu, naurettu, otettu kädestä ja kiitetty. Onni on vaihdellut, mutta kirkko on ollut ja pysynyt.
Kollegan kertomus palasi mieleeni, kun luin tuoretta Nuorisobarometria 2023. Sen kolme pointtia liittyvät nuorten avoimuuteen erilaisten elämänkatsomusten edessä, kasvavaan polarisaatioon näkemyksissä ja elämäntyytyväisyyden laskuun.
Yhä harvempi nuori kokee uskonnollisuuden osaksi omaa identiteettiään. Oma kokemus ei välttämättä löydä kosketuspintaa nuorta ympäröivästä uskontulkinnasta.
Nuorten rehellisyys oman vakaumuksensa kanssa on ihailtavaa. Nuorten avoimuus erilaisten katsomusten suhteen sparraa meitä ihmisinä, seurakuntina ja kirkkona. Meidän on sitkeästi raivattava tilaa ja mahdollisuuksia sille, että ihminen löytää oman elämänsä ja Jumalan välisiä kytköksiä.
Tuomiorovasti Aulikki Mäkinen kuvaa (TS 22.5.2024), miten Turun tuomiokirkkoa remontoidaan entistä saavutettavammaksi. Sinne pyritään rakentamaan entistä enemmän kokoontumistiloja, sillä ihmisten on luontevampaa tulla kirkkoon kuin seurakuntakeskukseen.
Se on hyvä suunta. Pyhä sekä työntää että vetää ihmistä luokseen, vaikka ajat vaihtuvat. Reitti alttarille on pidettävä auki kaikille nyt ja tulevaisuudessa.