Varhaiskristillinen aika oli loppumattomien oppikeskustelujen aikaa. Kysymys Jeesuksen jumaluudesta nousi toki jo rajapyykiksi juutalaisuuteen, mutta myös syntyneen kirkon sisäisesti oli välttämätöntä selventää mihin ja miten oikein uskotaankaan. Kreikkalaisen filosofian käsitteistön soveltaminen kristilliseen jumalakuvaan nosti edelleen esiin monenlaisia kysymyksiä.
Jo kristinuskon ensimmäisiin omiin dokumentteihin sisältyi uskon ydinsanomaa kiteyttäviä ja määrittäviä tunnustuslausumia (esim. Fil. 2:6-11). Nämä lausumat laajentuivat pian opilliseksi aineistoksi, jonka koettiin varjelevan kristillisen sanoman sisältöä ja tuovan sen kirkkaammin esiin. Ensimmäisten kristillisten vuosisatojen keskeinen voimainponnistus oli siis määritellä sellainen uskontaju ja -ymmärrys, joka olisi uskollinen apostoliselle todistukselle ihmiseksi syntyneestä Jumalasta.
Tällainen pitkään kestänyt ja sisäisesti jännitteinen prosessi johti Rooman keisarina toimineen Konstantinuksen vuonna 325 kutsumaan Nikeaan ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen. Siihen osallistuivat silloisen kirkon piispat kaikkialta koko tunnetusta tai tunnustetusta kristikunnasta (kreik. oikoumene), määritelläkseen kristillisen uskon linjan etenkin niiltä osin mikä koskettaa Isän ja Pojan suhdetta. Nämä ovat rinnakkain olemuksellisessa yhteydessä toisiinsa, ”homousion to patri”, eivät allekkain ja olemuksellisesti irrallaan toisistaan kuten Areios oli esittänyt.
Kristillisen uskon kannalta vuosi 325 – siis 1700 vuotta sitten – oli erittäin merkittävä: Nikean kirkolliskokouksen loppulausuma on liturgisesta käytännöstä teologisen keskustelun kautta syntynyt ekumeeninen opillinen auktoriteetti. Vuosi 2025 on siis kristittyjen erityinen yhteinen juhlavuosi.
Tervetuloa osallistumaan Nikean perintöä juhlivaan seminaariin 9.5.2025 Turussa: Nikea 1700 vuotta -seminaari – EVL Plus