Diakonia on kirkon donia (lausutaan duunia). Espanjaksi don tarkoittaa lahjaa; lahja, kyky, taito, armolahja. Kaikilla on jotakin annettavaa, jokin lahja. Onneksi kenelläkään ei ole kaikkia lahjoja. Tuomiokapitulin väki tervehti viimeisessä uutisarkissa 1.9. diakoniatyöntekijöitä D-Dayn kunniaksi. Kapitulin kuvassa juhlavuoden roll-upin teksti jäi osittain työkaverin pään peittoon. Kirkon diakoniasta näkyi Kirkon Donia. Ja duuniahan se on. Tuolloin, 1.9.2022, tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisestä diakonissan vihkimyksestä Suomessa, kun Matilda Hoffman sai vihkimyksen Viipurissa
Diakoniatyössä työntekijät ja vapaaehtoiset kohtaavat koko elämän kirjon. Harvoin mikään inhimillinen enää yllättää ammattilaisia, mutta yllätyksettömyydestä huolimatta ihmisten tarinat tulevat iholle ja jäävät myös elämään ihon alle – koko kroppaan. Tässä on diakonityön suuruus ja haaste. Miten olla siellä ”missä hätä on suuriN tai joita ei muulla tavoin auteta” KJ 4:3, ja samalla varmistaa, ettei jää liian raskaiden taakkojen alle?
Kolme pointtia:
- Toisia auttaessa unohtuu välillä itse pysähtyä. Työn imu on kova. Pysähdy siis. Jumalan eteen – Hänen läsnäolostaan varmistuen. Jumalan armo ja rakkaus Jeesuksessa kuuluvat myös sinulle.
- Missä hätä on suuriN? Hätä on usein suuri ja suurta hätää on paljon. Mutta suurin? Tämän voi auttaa rajaamaan työtä. Helppoa se ei ole, koska inhimillisesti katsoen yhden ihmisen hätää on hankala, ellei mahdotonta pisteyttää. Mahdotonta varsinkin, jos joudut tekemään rajausta kerta toisensa jälkeen yksin. Mutta yhdessä pohtien tuosta kuitenkin voisi löytää jotain mikä auttaa työn rajaamisessa, ja välillä sietämättömän tehtävän kestämisessä.
- Diakonia on seurakunnan tehtävä. Ammattilaisia tarvitaan(!), mutta yksin ei tule jäädä. Paavalin kehotus toisten kuormien kantamiseen, koskee myös yhteistä työtä. Opetelkaamme tekemään enemmän yhdessä ja iloitsemaan omista ja toisten lahjoista. Tarvitsemme toisiamme. Kaikki lahjat käyttöön.
Syyskuun alussa Tampereelle kokoontui diakonian väkeä hiippakunnista ja kirkkohallitukselta. Yhdellä porukalla aloimme luomaan diakonian positiivista tulevaisuuskuvaa. Mielikuva alkoi kasvaa yksittäisestä levollisesta katseesta erilaisten ihmisten joukoksi, jossa syötiin, keskusteliin ja rukoiltiin yhdessä, niin isommalla joukolla kuin pienimmissä porukoissa. Kuva oli myös rosoinen ja osin haiseva – kuitenkin innostava. Liian sliipattu diakonian tulevaisuuskuva ei ole todellinen. Realismi ei lakaise maton alle kaikkea sitä mikä on ilmeisen vaikeaa, samalla kun toivo nostaa katseen kauemmas. Usko luovan mielikuvan muuttavaan voimaan auttaa tekemään muutoksia tämän hetken toimintaan. Tulevaisuus voi olla positiivinen ja innostava. Kirkonkin töissä on lupa innostua.
Kiitos että olet ja olette. Kiitos että teette ja rukoilette. Kiitos että rakastatte ja teette näkymättömät näkyviksi.
(Teksti syntyi osin Naantalin seurakunnan diakoniajuhlan juhlapuheen tiimoilta, yhdistellen Tampereella koolla olleen diankoniaporukan kanssa pohdittuja asioita.)
-Anssi Nurmi, hiippakuntasihteeri